Miltä tuntuu toimia työtehtävissään vastoin parempaa ymmärrystään? Miltä tuntuu tehdä työtä, jossa omatunto on jätettävä siviilivaatteiden kanssa kaappiin? Miltä tuntuu tehdä töitä paljon, paljon huonommin kuin osaisi?

Näin voi kysyä monissa päiväkodeissa, kouluisssa, sairaaloissa, hoitolaitoksissa ja kotihoidossa. Hoitaminen, kasvattaminen ja hoivaaminen voivat edelleen herättää mielikuvia itsensä unohtavista äitityypeistä tai pysäyttävistä sisar hento valkoisista. Arkikuvassa nämä työntekijät näyttävätkin usein ihan muulta: kiireen ja stressin ahdistamilta, hikisiltä työjuhdilta.

Työntekijällä ei ole paljon vaihtoehtoja epäkohtia havaittuaan. Valittaa ei saa, pitää olla positiivinen asenne eikä omaa pesää saa liata. Vaatii rohkeutta viedä havaintonsa eteenpäin työpaikalla ja tarvittaessa sen ulkopuolella. Ellei tilanteeseen tule parannusta, voi työntekijä joutua uhraamaan itsensä. Irtisanoutuminen työpaikasta on taloudellinen tappio, eikä helppoa ole jättää hoidettaviaan oman onnettomuutensa nojaan.

Kenen on vastuu, kun vanhus jää aloitekyvyttömänä istumaan ruoka-annoksensa eteen tai lapsi pääsee karkaamaan päiväkodista? Työntekijälle löytyy lukuisia syyttäjiä, vaikka epäkohtien juurisyyt ovat aivan muualla kuin työntekijän toimissa. Niukat mitoitukset resursseissa näkyvät työntekijöiden vähäisyytenä ja väsymyksenä, mutta ne huomataan vasta kun jotakin kamalaa tapahtuu. Eikä silloin oikea osoite ole työntekijä. Vahinko on rakennettu jo paljon ennen työsuoritusta isompien vallanpitäjien pöydillä.

Työntekijän kuuntelemisen kulttuuria työpaikoilla on muutettava, jotta huonot uutiset ja uupuneet omat tunnot voidaan välttää. Ruohonjuuritason toimija näkee paremmin toimintojen pohjalle. Hän tunnistaa toimivat ja toimimattomat ratkaisut. Viisas ja vastuullinen työnantaja näkee ja kuulee työntekijöiden välittämät heikot signaalit. Havainnot huonoista käytänteistä antavat mahdollisuuden korjata kurssia. Järkevä työnantaja antaa työntekijän tehdä työnsä kunnolla ja innolla, niin hyvin kuin osaa.